Eurokriisin todelliset syyt - Vain Saksan uskollisuus estää liittoa hajoamasta

Kolumni
Tekniikka ja Talous
Juuso Salokoski

Helmikuussa 2008 alustin eräässä tilaisuudessa lähestyvästä finanssikriisistä, jota pidin tsunamin kaltaisena ja pelkäsin, mitä kaikkea siitä voi seurata. Oma arvioni oli, että subprime-lainoista alkaneen kriisin loppulasku voi kohota peräti tuhanteen miljardiin dollariin, joka oli niin suuri summa, etten sitä suurempaa osannut edes kuvitella.

Ennusteeni osui väärään kahdessa kohdassa. Nykyisten arvioiden mukaan luottotappioita tulee kertymään kaikkiaan nelisen tuhatta miljardia dollaria eli neljä kertaa enemmän kuin olin osannut arvioida. Merkittävämpi virhe oli kuitenkin se, etten osannut alkuunkaan arvioida, kuinka massiivisia voivat valtioiden tukitoimet olla.

Yhdysvaltain hallitus sääti 700 miljardin dollarin ohjelman, jolla pelastettiin Yhdysvaltain pankit. Barack Obama ajoi kongressissa läpi 700 miljardin elvytyspaketin. Yhdysvaltain keskuspankki FED pumppasi markkinoille 2 500 miljardia dollaria turvatakseen markkinoiden likviditeetin.

Kiinan viranomaiset kiihdyttivät maansa talouskasvua 500 miljardin dollarin lisäluotoin. Näiden lisäksi Bank of England ja Euroopan keskuspankki pumppasivat markkinoille miljardeja euroja ja puntia, ja hallitukset monissa maissa takasivat maansa pankit.

Se auttoi. Näiden tukitoimien ansiosta finanssikriisiä seuranneesta lamasta tuli lopulta melko lyhyt. Osakemarkkinat kääntyivät voimakkaaseen nousuun maaliskuussa 2009. Yhdysvaltain talous alkoi elpyä vuoden 2009 kolmannella, ja Euroopan talous neljännellä neljänneksellä. Finanssikriisi näytti olevan ohi.

Sitä se ei kuitenkaan ollut. Lokakuussa Kreikan uusi hallitus ilmoitti edeltäjiensä sormeilleen Kreikan julkisen talouden lukuja ja vakuuttaneen maan budjettivajeen tulevan olemaan kahdeksan prosenttia Kreikan bruttokansantuotteesta, kun se uuden hallituksen laskelmien mukaan tulisi olemaan kolmetoista prosenttia.

Luotonantajat tekivät laskelmansa ja vetivät niistä johtopäätöksensä: Hey, these guys won't be able to pay back, ja sulkivat saman tien luottolimiittinsä Kreikalle. Kreikka oli siten väistämättä ajautumassa IMF:n hoitoon ja kohti valtionvelkojensa uudelleenjärjestelyä eli konkurssia.

Tämä ei sopinut Ranskalle, joka ilmoitti, että Kreikan asia on Euroopan sisäinen, eikä sen hoitamisessa tarvita IMF:ää. Näin asiasta tuli poliittinen. Ranska sai muut euroalueen maat mukaansa ja lupautumaan tukemaan Kreikan hallitusta, jos kohta pian oli todettava, että myös IMF oli otettava mukaan.

Alkuperäinen 15 + 30 miljardin euron tukipaketti Kreikalle osoittautui kuitenkin nopeasti liian pieneksi, ja se oli korotettava 150 + 300 miljardiin. Tämän lisäksi euroalueen maat ja IMF ilmoittivat tarvittaessa tukevansa muitakin mahdollisen markkinahyökkäyksen kohteeksi joutuvia maita 750 miljardilla eurolla.

Pienemmillä euroalueen mailla ei enää tässä vaiheessa ollut mahdollisuutta peräytyä, vaikka heidän sitoumuksensa olivat kasvaneet alkuperäisestä moninkertaisiksi. Valtionvarainministeri Jyrki Katainen totesi, että häntä on petetty, millä hän viittasi Kreikan edellisen hallituksen antamiin virheellisiin lukuihin.

Toteamus oli puolitotuus, sillä hänet petettiin kahdesti. Ensin hänet petti Kreikka ja sen jälkeen Ranska, joka sai häneltä tukilupauksen summalle, joka osoittautui vain sisäänpääsymaksuksi.

 

 

Sitä paitsi koko tukioperaatio epäonnistui heti kättelyssä. Sen sijaan että sen avulla olisi saatu markkinat rauhoittumaan, markkinat menettivät luottamuksensa kokonaan.

Välimeren kaksi vaihtoehtoa

Luotonantajat ja sijoittajat vakuuttuivat nyt siitä, että myös Portugal ja Espanja, kenties myös Irlanti ja Italia joutuvat aikaa myöten seuraamaan Kreikan tietä. Avuksi ei ollut sekään, että Kreikan ongelmia ei oltu ratkaistu, vaan ainoastaan lykätty niiden hoitaminen myöhemmäksi. Markkinoilla ollaan jotakuinkin yksimielisiä siitä, että viimeistään siinä vaiheessa kun Kreikka on käyttänyt kaikki sille luvatut 150 miljardia euroa, se joutuu järjestelemään valtionvelkansa uudelleen, eikä sen kilpailukyky ole siltikään vielä korjaantunut.

Espanjan ja Portugalin julkiset velat ovat Kreikan velkaa suhteellisesti ottaen tuntuvasti pienempiä, mutta toisaalta niiden yksityisellä sektorilla on tuntuvasti suuremmat velat. Markkinoilla on vallalla se käsitys, että jos Espanja joutuu pelastamaan säästöpankkinsa (cajas), sen on lainattava myös tähän tarkoitukseen tarvittavat varat, mikä on jo markkinoille liikaa.

Sitä paitsi kaikkien Välimeren maiden taloudet ovat jo vuosia kärsineet vaihtotaseidensa kasvavista vajauksista, mikä kielii kadonneesta kilpailukyvystä. Tämän ongelman ratkaisemiseksi niiden on käytävä läpi rankka ja monivuotinen sisäisen devalvaation eli deflaation tie tai sitten – erottava eurosta ja devalvoitava yhdessä yössä.

Pulma on siinä, että markkinoilla ei enää uskota, että monin tavoin erilaisille euroalueen talouksille sopisi kaikille yksi ja sama valuutta- ja korkopolitiikka. Irlanti on tästä hyvä esimerkki. 60 prosenttia sen ulkomaankaupasta käydään Englannin kanssa. Niin kauan kuin euro oli heikko suhteessa puntaan, Irlannin talous kasvoi kohisten. Kun euro vahvistui ja punta heikkeni, Irlannin talous romahti. Irlannilla on yksinkertaisesti käytössään väärän maan – Saksan eikä Englannin – valuutta.

Ranskalainen dilemma

Ranskalle euroalueen hajoaminen kahtia eteläiseksi ja pohjoiseksi on pahin mahdollinen tulevaisuuden skenaario. Sen pohjoispuolella olisi kilpailukykyinen ja taloudellisesti vahva Saksa ja eteläpuolella devalvoinneilla kilpailukykyisiksi palautuneet Välimeren maat.

Kumpaan leiriin Ranska itse kuuluisi? Saksalaista kilpailukykyä sillä ei ole, devalvoida se ei halua. Yksinomaan jo tästä syystä on enemmän kuin varmaa, että Ranskan hallitus tulee tekemään kaikkensa, ettei euroalue hajoa. Välimeren maatkaan eivät halua euroalueen hajoamista, mutta lähinnä siitä syystä, että omiin valuuttoihin palaamisen jälkeenkin niiden velat olisivat yhä euroissa ja aikaisempia raskaampia hoitaa.

Näin ollen ei ole todennäköistä, että euroalue heti kohta hajoaa. Itse asiassa ainoa maa, joka mahdollisesti voisi sen hajottaa, on Saksa. Ei kuitenkaan niin, että se vaatisi Välimeren maita eroamaan eurosta, vaan eroamalla siitä itse. Näin käy siinä tapauksessa, että saksalaiset tulevat siihen lopputulokseen, ettei eurosta tullutkaan Saksan markkaa, vaan eurooppalainen drakma.

Kreikan velkaongelmat ja euroalueen hallinnolliset ongelmat ovat kuitenkin vain heijastumia alla piilevistä maailmantalouden perusjännitteistä. Jo yli kymmenen vuoden ajan eräät maat ovat vuosi vuodelta kasvattaneet vaihtotaseidensa ylijäämiä, kun taas eräät muut maat ovat antaneet vaihtotaseidensa alijäämien kasvamistaan kasvaa, ja kattaneet vajaukset velalla. Financial Timesin kolumnisti Martin Wolf on luonnehtinut tätä tilannetta käyttämällä apunaan Fontainen allegorista satua heinäsirkoista ja muurahaisista.

Eräät muurahaiskoloniat (Kiina, Japani, Saksa, Sveitsi, Hollanti ja muutamat muut) ahertavat ja keräävät säästöjä talven varalle eivätkä kuluta ansioitaan. Heinäsirkkakoloniat (Yhdysvallat, Englanti, Australia ja Välimeren maat) elävät hyvin ja nauttivat elämästään, mutta syövät enemmän kuin tienaavat ja lainaavat loput muurahaisilta.

Jonain päivänä talvi kuitenkin tulee, eivätkä muurahaiset enää halua jakaa säästöjään heinäsirkkojen kanssa, vaan jättävät nämä ulos kylmään palelemaan. Sinä päivänä on koko maailma pahemmassa kuin pulassa – myös muurahaiset, sillä ihmismaailmassa heidän säästönsä ovat rahana, eivät ruokana.

Wolfin mukaan tähän pulmaan on vain yksi ratkaisu. Muurahaisten tulee omaksua heinäsirkoilta näiden pahoja tapoja ja oppia kuluttamaan säästöjään, kun taas heinäsirkkojen tulee omaksua muurahaisten tapoja ja oppia olemaan syömättä enemmän kuin tienaavat.